Elämäni suurin trauma

"Istuin kolkon huoneen sängyn reunalla kauhusta jäykkänä. Tärisevin käsin riuhtaisin matkalaukkuni sängyltä, ja aloin kasaamaan vaatteitani sinne, nyt on päästävä pois! Astuin huoneen ovesta ulos, paikantaen ulko-ovea. Ovelle tullessani huomasin sen olevan lukossa, rämpytin kahvaa. Ei se aukea! Huomasin ulko-oven viereisellä pöydällä ison ja painavan mankan. Nostin sen ja heitin sen päin oven lasista ikkunaa. Pahus, ulko-oven ikkuna ei mennyt siitä rikki, olipa se lasi lujaa tekoa! Miten minä oikein pääsen täältä nyt pois? Sitten kuulin juoksuaskelia ja ihmisten huutoja käytävältä. Huutajat tarttuivat minuun voimakkain ottein, ja lähtivät viemään minua kohti huoneen ovea. Yritin rimpuilla heidän otteestaan, turhaan. He nosti minut yhteisvoimin pedille, jossa oli hihnoja, ne olivat kuin leveitä vöitä joitten soljilla minut sidottiin petiin. Olin kauhuissani, kun huomasin lähestyvän injektion, joka pistettiin minuun yhtäkkiä kaiken keskellä.

Oli hiljaista ja hämärää, vain viereisen huoneen ikkunasta kajastaa valoa. Makaan pedillä tuijottaen herkeämättä seinällä olevaa kelloa. Viisari liikkui verkkaisesti eteenpäin, mutta samalla tuntui että aika on pysähtynyt. Olen sidottuna alustaani vasten, enkä pysty liikuttamaan käsiä tai jalkojani. Ehkä en enää edes halunnutkaan. Koko kehoni on jännittynyt, kauhusta jäykkänä. 

Täältä käsin en pysty enää pelastamaan ketään, saatika itseäni, mietin sekavassa mielentilassa maatessani siinä hämärässä, ja hiljaisessa huoneessa."

Olin leposide-eristyksissä useamman päivän, vuonna 2010, kun jouduin ensimmäistä kertaa psykiatriselle osastolle psykoosin puhkeamisen takia. Vietin Lappeenrannan nuoriso-osastolla yhteensä 3 kuukautta, olin tuolloin vain 16-vuotias.

Ennakko-oireita oli ollut jo kauan ennen sitä, arvioisin näin jälkikäteen että ehkä jopa vuosia. En tietenkään tiennyt silloin mistä paha oloni kumpusi, eikä kukaan olisi voinut estää sairastumistani, joka myöhemmin diagnosoitiin skitsofreniaksi, ja jota nyt epäillään kuitenkin skitsoaffektiiviseksi häiriöksi.

Ensimmäinen psykoosini ja sen ennakko-oireet muutti minua paljon ihmisenä. Tuntuu että jotenkin pirstaloiduin palasiksi sairastuttuani, ja näitä pirstaloituneita palasia yritän vieläkin koota pikku hiljaa kasaan. 

Terkuin, Katja