Elämääni mielenterveyskuntoutujana

Miulla on tapana täyttää kalenterit kaikista menoista, on harrastuksia, on vapaaehtoistoimintaa, on kavereiden näkemistä, on jo suunnitelmia tulevaisuudelle, on kaikkea! Enkä tarkoita että näissä olisi mitään pahaa, ei suinkaan. Ongelma lienee siinä että kun miulla on liikaa kaikkea kerralla, niin sitten iskee ahdistus.

Menin niin pitkään kalenterit täynnä menoja ja aktiviteettejä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Enkä edes ollut töissä koko aikaa näinä vuosina, kunhan vain sain kalenterini täyteen. Mie tykkään aktiiviisesta elämäntavasta, koska jos vain jään sohvannurkkaan niin vaaraana on, että miuta ei sieltä helpolla saada pois.

Oli vuosi 2020, kun se kuuluisa koronapandemia iski. Väitin pitkään, että ei korona miuhun vaikuttanut mitenkään. En vain tajunnut silloin kuinka paljon se oikeasti vaikuttikin miun elämääni. Se tyhjensi pitkälti kalenterin menoistani, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jouduin oikeasti pysähtymään ongelmieni äärelle.

Tuntui että oon mennyt kuin sumussa kaksi viimeistä vuotta. Pakko tähän väliin myös mainita että 2019 loppuvuoden osastojakso vaikutti varmasti asiaan, osastojen jälkeen miulla on yleensä tullut alavireinen kausi.

Oon myös huomannut kuinka syksyt on miulle vaikeita, ja niin se oli tänäki vuonna. Marraskuu meni extra sumussa, mutta marraskuun lopulla tapahtui jotain.

Olin juuri aloittanut vapaaehtoistoiminnan, kouluttaudun vertaisohjaajaksi, koulutuksessa käydään läpi diippejä aiheita liittyen mielenterveyteen ja mielen hyvinvointiin. Yhdellä koulutuskerralla aiheena oli itsemyötätunto. Se kolahti miuhun niin syvältä, että kyyneleitä tuli vuodatettua hyvin paljon, ja siitä alkoi tavallista voimakkaampi ahdistuneisuuskausi. Mutta samalla siitä ahdistuksesta huolimatta, miusta tuntui että sain ajatukset ja tunteeni takaisin, jotka olivat olleet sumussa jo pandemian aikana. Miuhun iski se sama hyvä olo, joka miulla hetkellisesti oli edellisen osastojaksoni jälkeen ollut. Pystyin olemaan empaattisempi, samaistumaan toisen ihmisen tunnetiloihin paremmin ja mikä tärkeintä - saamaan kiinni omista tunteistanikin ahdistuksen takana.

Arkeni on tällä hetkellä ihan sopivan hektistä, etenkin kun syksyllä alkanut harrastukseni thainyrkkeily tuli päätökseensä. Se aiheutti miulle aika suurta ahdistusta ja epäonnistumisen tunteita, joten oon ihan iloinen että se loppui. En ollut ehkä vielä valmis.

Nyt oon käynyt viikoittain vapaaehtoistoiminnassa kouluttautumassa vertaisohjaajaksi, siellä käydään läpi aiheita, jotka ovat nostattaneet tunteita paljon pinnalle, mikä on mielestäni hyvä asia - olenhan mie tunteitani niin pitkään jo työntänyt syrjään.

Oon alkanut myös taas valokuvailemaan, kun on uusi puhelinkin missä on parempi kamera. Haluun alkaa harjottamaan tätä taitoani vielä enemmän, vaikka jo yksin ulos lenkille lähteminenkin ahdistaa miuta. Kuitenkin haluan päästä eroon tästä julkisella paikalla liikkumisen pelosta, niin oon löytänyt siihen keinoja jotka auttavat. Esimerkiksi laitan kuulokkeista soimaan täysille lempikappaleitani, niin pystyn keskittymään aika hyvin siihen kuvailemiseen, ja unohtaa muut ihmiset ja täten ahdistukseni. Tones and I ollut nyt kovassa kulutuksessa!

Haluisin parantaa siivoustottumuksiani, koska se on ollut miulla ikuisuuskysymys. Rakastan siistiä ympäristöä, koska oon huomannut että siinä miun mieli voi hyvin. Samalla taas siivoaminen ahdistaa, se ei ole koskaan ollut miulle luontainen tapa, enkä oo koskaan ollut kovinkaan siisti ihminen. Haluaisin kuitenkin olla, mutta onneksi sitäkin voi harjoitella ja haluaisinkin tehdä siivoamisesta päivittäisen rutiinin.

Samalla kun miulla kuitenkin on kaikki on hyvin elämässä, on ihana koti ja mies, suloiset kissanpennut, aktiivista tekemistä, niin miuta ahdistaa. On varmaan ahdistanut jo tosi pitkään, niin pitkään kun vain muistan. Se on sellaista jokapäiväistä ahdistusta. En ole vielä täysin päässyt itse ahdistukseni alkujuurille, mikä vaivaa, mutta onneksi miulla on tulossa aika psykiatrille vielä ennen joulua. Säädetään miun lääkitystä, saan todennäköisesti lähetteen nettiterapiaan (yay!!) ja puhutaan miun ahdistuksesta. Uskon siihen, että asioilla on tapana järjestyä ja aina on toivoa.

Terkuin, Katja